Viikonloppu sai arvoisensa päätöksen viimeyönä. Itkin about koko yön. Ukko ei tiedä jaksaako se yrittää mun kanssa, koska on vaikee unohtaa asiat mitä on tapahtunu, ja sitten on vielä kaikki minun ongelmat.

No... itse oon jaksanu ennenkin kamppailla tämän pahan olon kanssa, mutta en kestä jos se tuhoaa meidän suhteenkin lopullisesti. Marssin tänään kuraattorille siis. Juttelin (=itkin) vähän, ja sain uuden ajan, ja sitten lähen siitä johonkin eteenpäin muualle, ja sieltä muualta vielä mahollisesti eteenpäin muualle jos ne lääkärit minun tilanteen semmoseks katsoo.

En mä oo varma jaksanko mä käydä juttelemassa jonkun vieraitten ihmisten kanssa. Mä oon semmosta yrittänykki joskus kolme vuotta sitten mutta se ei auttanu. Mutta toisaalta tänään kyllä vähän helpottikin se, kun kävin sille kuraattoriukkelille puhumassa. Jotenkin ehkä helpotti myöntää itellenikin että on jotakin vähän pielessä. Koska ei kai kukaan ihminen oikeesti oletuksena (siis syntymästään asti) vihaa itseään tai muutenkaan oo tämmönen. Ja oli ihan kivaa kun se tavallaan "anto luvan" siihen että musta saa tuntua pahalta vaikka ei oikeesti oo mitään syytä. Koska musta itestään tuntuu niin tyhmältä aina valittaa miten perseestä kaikki on ja että on paha olla, vaikka on mulla kuitenkin perusasiat sinänsä ihan hyvin. Ja ois ainakin jos en aina pilais kaikkee.

En oo oikeestaan ees varma kiinnostaako mua niinkään ihteeni korjata omia ongelmiani, kun en mä muista millon asiat ois ollu eri tavalla, koska oon kamppaillu tämän pahan olon kanssa jo.. ööö.. varmaan ainakin yläasteesta asti, joten oon aika tottunu. Mutta pakko on ainakin yrittää pelastaa tämä minun ja Ukon suhde. No okei.. oon mä välillä ihan helvetin väsynykki tähän ahistukseen, ja tuntuu että en kestä. Mutta Ukko minut sinne patisti.